Nostalgian jälkeen oli muuttopäivä ja neljä kuukautta myöhemmin voin todeta että olen jo kotiutunutkin. Uusi koti 250 km etelämpänä on tosiasia. Pieniä bonuksia löytyy oman nurmikon ja makuuhuoneen ikkunan alla olevasta vadelma puskasta joka marjoo sen minkä kerkiää. Erinomaista välipalaa töistä palaavalle.

Elämän muutos on tuntunut aikamoiselta, sillä en pääse mihinkään siitä, että kotipaikka on vaihtunut. Voin sanoa viihtyväni, mutta pikaisesti entisen kotikaupungin läpi ajaessani huokaisin vienosti. Hieno kaupunki sekin on ja huomasin että olen sinne jollain tavalla kaivannut.

Kuitenkin huomaan virnistäväni aina kun näen uuden paikkakunnan tutut mainostekstit lasketellessani autolla alas mäkeä. Autoilun huuma minulta vieläkin puuttuu, mutta eksymään taipuva minäni on jo opetellut muutaman ajoreitin jolta en edes minä voi eksyä.

Kotiin osaan jo.

 

Keräilijä ja hempeilijä minussa nostaa päätänsä. Pienen pienet chattilappuset joita kirjoittelin S:n kanssa tylsillä luennoilla opettajan syyttävän silmän alla. Niiden lukeminen hykerryttää näin monen vuoden jälkeenkin.

Ikuisuuden vanha letitetty nahkanauha jonka kopio oli silloisella bestiksellä (niin kauan aikaa sitten) löytyy vieläkin siivouskomeron "sälää" laatikosta. Samaan aikaan otettuja valokuvia, joissa olevat ihmiset ovat nyt kymmenen vuotta vanhempia. Monilla kuvien ihmisistä on jo lapsiakin joita en ole koskaan tavannut.

Lipaston pikkuruinen muovilaatikko voi olla ääriään myöten täynnä pieniä hauskoja ja haikeitakin muistoja. Vanhat silmälasit hykerryttävät ja huvittavat, epämääräinen laatikollinen tietokoneen johtoja ja ikivanha kuivahtanut halpis sikari muistuttavat jostakin. Mautttomuuden rajaa riipivät koriste-esineet ja joulu-ystävänpäivä-synttäri- ja muuttokortit omissa sekalaisissa nipuissaan.

Nämä tavarat ovat kulkeneet mukanani muutosta toiseen. Aina yhtä "tarpeettomina", mutta kuitenkin joka kerta yhtä tärkeinä. En voi heittää niitä vieläkään pois. En tälläkään kertaa.